Fin MVA Arciday's Heddi Wilden alias "Peppi" syntyi syyskuun 30. päivä 1993. Se kuoli marraskuussa 2004 kunnioitettavassa 11 vuoden iässä.

Peppi oli ensimmäinen vihini ja se opetti minulle vihien hyvät ja huonot puolet - no, nähtävästi niitä huonoja puolia on vähemmän kuin hyviä, koskapa perheemme on kasvanut jo useammalla vihikoiralla sen jälkeen.

Peppi näytti että vihikoirat voivat tehdä mitä tahansa, kunhan vaan omistaja keksii oikeat keinot millä saada koira tekemään tehtäviä. Peppi kehittyi melko arasta nuoresta koirasta itsevarmaksi vanhaksi leidiksi, joka piti itseään naapuruston kuningattarena (ja sen mielestä naapurusto oli melkoisen laaja käsite!) mutta myös koiraksi, joka rakasti esiintymistä, tokoa (ainakin niin kauan kuin juustoa tai maksaa oli saatavilla) ja erityisesti jäljestystä.

Pepin rakkaimmat asiat olivat syöminen ja nukkuminen – no, kenenpä mielestä nuo asiat eivät olisi rakkaita. Pepillä oli matala bassoääni ja se ei ollut muutenkaan kovin feminiininen, niinpä sen lempinimet olivatkin lähestulkoon maskuliinisia; Pertti, Pertsa tai Pera. Pertti oli kuulu äänekkäästä kuorsaamisestaan ja törmäilystään: se törmäili usein katulamppuihin ja puihin kun se kulki nenä maassa, tosin törmäykset eivät yleensä tahtia hidastaneet. Kun Peppi laski päänsä alas sen kurtut valahtivat ja sokaisivat sen totaalisesti. Peppi oli erikoinen vihikoira siinä mielessä, että siihen saattoi melko hyvin luottaa vapaana.

Olen varma että se odottaa meitä Sateenkaarisillalla – seisoen edellämme, pää meitä kohti käännettynä ikäänkuin kysyen ”ettekö te jo tule?” niinkuin se aina teki kävelyllä ollessamme silloin kun vielä oli täällä. Vahdi sinä meitä katseellasi, vanha tyttö!